Ilo tulee itsensä hyväksymisestä. Etsi täydellistä hyväksyntää, älä täydellistä elämää - Tuntematon

On ollu taas hiljaista. Olen kärsinyt kirjoituslukosta. Ajatuksia eri aiheista on vaikka millä mitalla, mutta en vaan ole saanut niitä tekstiksi. Kokeillaan onnistunko nyt?

Alkukevät on ollut aika raskasta aikaa. Useita menetyksiä. Siinä murheen keskellä on tullut pohdittua omaa elämää paljon. Ja yksi ajatus on noussut ylitse muiden.

Miun tie...

Nimittäin hyväksyminen. Itsensä hyväksyminen sekä muuttuvan maailman hyväksyminen. 

Miulla on mennyt todella todella paljon aikaa oman itseni hyväksymiseen. Teini-ikä oli sitä pahinta aikaa, kun etsiskelin minuutta. Jälkeenpäin ajatellen olin enemmänkin muiden kopio kuin aidosti oma itseni. Moinen kuuluu teini-ikään, toisilla vahvempana kuin toisilla. Mutta tämä kopiointi ja ennen kaikkea muiden miellyttäminen on jatkunut pitkälle aikuisikään. Erityisesti tuo muiden miellyttäminen. 

Yhä edelleen jännitän varsinkin perheen keskuudessa tuoda julki ajatuksia, toiveita ja haaveita jotka ovat itselle tärkeitä. Kyseenalaistamisessa ei ole mitään vikaa, mutta meidän perheessä ei koskaan ole ollut mikään erityisen kannustava ilmapiiri, kun kyseessä on ollut urasuunnitelmat tai vaikka uusi harrastus. Lähestulkoon kaikkeen on suhtauduttu enemmän tai vähemmän epäilevästi, eikä kannustamisesta heti alussa ole ollut tietoakaan. Tämä on kantanut pitkälle aikuisikään ja näkyy edelleen. Aika ahdistavaa.

Äitiys ja sen tuomat muutokset ovat olleet kaikessa rankkuudessaan positiivinen sysäys oman itsensä hyväksymiseen. En vertaile itseäni toisiin äiteihin enkä myöskään vertaile lapsia keskenään. Miulle on ihan sama milloin siun PirkkoPetteri on lähtenyt liikkeelle tai tehnyt hampaansa tai ihan mitä vaan. Haluan luoda tuolle omalle jälkikasvulle ympäristön, missä saa olla just sellainen kuin on ilman vertailua muihin. 

Fitness toi myös itsensä hyväksymistä. Keskityin vain omaan tekemiseen ja itsensä kehittämiseen. Oli aika, kun vertailin mm. treenipainoja tai kehitysvauhtia mutta oikeastaan valmennusken myötä fokus keskittyi vain itseen. Viis muista tai muiden painoista! Lajin valinta sai aikaan myös paljon kritiikkiä mm. kavereiden keskuudessa. Perheelle (J:a lukuunottamatta) en tavoitteista huudellu, ihan vaan siksi että mitään kannustusta en olisi kuitenkaan saanut, päinvastoin.

Tiimi <3

Koiraharrastukset on myös kiva arvostelun kohde. Omalle kaveripiirille on täysin normaalia, että koiria on monta ja niiden kanssa reissataan pitkiäkin matkoja, jopa ulkomaita myöden. Kaikille tämä on oo fine ja sitä on kiva arvostella. Ja nyt varsinkin, kun taloudessa on myös lapsi! No mutta onhan se ihan kamalaa kun lapsi joutuu elämään koirien kanssa. ;) Ja raukka joutuu jossain vaiheessa olemaan ilman äitiä, kun äiti harrastaa! Ja äiti on taas astetta parempi ihminen kun on hetken aikaa tehnyt sitä mistä tykkää eniten.
J on todennut, että kyllä huomaa niin koirasta kuin mutsistakin että treeneissä on käyty. On meinaan mieliala ja käyttäytyminen taas hyväksyttävämpää. ;) 

Miulla on paljon haaveita. Haaveet on tehty toteutettaviksi, mutta yksi iso jarru on se, että pelkään mitä muut miun valinnoista sanoo. Liittyypä se haave työhön tai elämäntapaan. Ja en pelkää sitä mitä kaverit sanoo vaan perhe. Ajatuksen tasolla tieden tasan tarkkaan, että hittoako se niille kuuluu (no J:lle kuuluu koska elää saman katon alla), mutta muille ei pitäis miun valinnoilla olla hirveästi merkitystä. 

Nyt aika mennä syömään ja sit me lähdetään H:n kanssa moikkaamaan kavereita. <3 Ihanaa viikonloppua ja...

Hyväksykää itsenne älkääkä välittäkö siitä mitä muut sanoo <3

Harrastaja vai urheilija?

Viime lauantaina ilmoille kajahti kysymys: Koetko olevasi urheilija vai harrastaja? Pienen pohdinnan jälkeen ujosti sanoin ääneen olevani ennemmin urheilija kuin harrastaja. Ja kyseessä siis koiraharrastus, se rakkain agility.
Missä menee urheilijan ja harrastajan ero? No siinä, että harrastaja harrastaa kun tuntuu kivalta, urheilija treenaa vaikka ei just nyt huvittaisikaan. Noin niinku karkeasti sanottuna.

Koiramaailmassa urheilukoira on koira, jonka kanssa harrastetaan säännöllisesti ja tavoitteellisesti sekä kisataan jossain lajissa. Tällä perusteella siis jopa se kerran viikossa aksaa treenaava koira on urheilukoira. Onhan kyseessä vaativa ja fyysinen laji. Myös ihmiselle! Jos et usko, käy kokeilemassa.

Tätäpäivää on koiraharrastajien fysiikkatreenit. Ei riitä, että koira on kunnossa vaan myös ihmisen on oltava. Ja ei, pelkkä lenkkeily ei vaan riitä, vaan on tutkailtava lajin vaatimia vaatimuksia. 

Kuva: sporttitassu

Treenipuitteet on ainakin kunnossa ihan naapurustossa.

 Kuvasta jo huomaa, miten monta eri osa-aluetta tulisi ottaa huomioon pohtiessa miten saisi sitä kuntoa paremmaksi ottaen huomioon mitä laji vaatii. Kun ei vain riitä, että juokset kovaa. On käännyttävä, kiihdytettävä, jarrutettava, katsottava koiraa, pystyttävä puhumaan/kannustamaan, reagoida nopeasti koiran liikkeisiin, tehtävä erilaisia ohjauskuvioita ja vielä ajateltava seuraavaa estettä. 

Edelliseen lisäisin vielä sen, että hyvä fyysinen kunto auttaa myös pitämään päätä paremmin kasassa kisa- ja koetilanteissa. Jännityksen hallinta vaatii muuta, mutta päivien venyessä pitkiksi ja odotusaikoja ollessa enemmän tai vähemmän, ei sitä huonolla peruskunnolla jaksa. Ja kyllä, omakohtaista kokemusta on!  

 Peruskuntoa on näppärää kasvattaa ihan peruslenkkeilyllä koiran kanssa. Intervalleja voi myös tehdä koiran kanssa. Mutta lihasvoima, liikehallinta ja liikkuvuus vaativat treeniä ilman koiraa. Tietyt nopeusharjoituksetkin on helpompaa tehdä ilman koiraa. Ihanan monipuolista treeniä. Pari juttua on kuitenkin ylitsemuiden. Keskivartalon voima/tuki sekä pakaran ja takareiden voimantuotto. Ja tuskin kukaan ohjaajista laittaa pahakseen, jos peilikuvakin näyttää paremmalta litteämmän keskivartalon ja pyöreämmän pakaran ansiosta. ;) 

 Omalla kohdalla vaatii treenaaminen suuresti tarkastelua. Synnytyksestä on kahdeksan kuukautta aikaa. Palautuminen on sujunut ok:sti ja nyt pikkuhiljaa uskaltaa ottamaan mukaan mm. loikkia ja kovempia vatsalihastreenejä. Ja pikkupomokin on alkanut nukkumaan kunnollisia päiväunia, joten aikaakin olisi kotitreenille paremmin. ;) Nyt puuttuu enää se kuuluisa selkäranka ja niskasta kiinni nappaaminen. Ajatuksen tasolla on ainakin motivaatio saanut uutta boostia. 

Peruskuntoa etsiskelemässä...

 

Aina iloinen treenikaveri <3

Sokeriton ja maidoton

Tammikuu on aina vaikka minkä diettien kulta-aikaa. Tavoitteena painonpudotus tai terveellisempi elämä, itsensä haastaminen, ympäristön painostus you name it! Myös mie oon tässä (hömpötyksessä) mukana...

Päätin siis jo joulukuussa, että pidän sokerittoman tammikuun. Tämä siis itsensä haastamisena ja jonkunlaisena ryhtiliikkeenä. Nyt sokerittomuus sai rinnalleen myös maidottomuuden. Maidottomuus puhtaasti meidän pikkupomon vuoksi, että saataisi öitä paremmiksi ja mahavaivoja helpottamaan. Niin ja eihän maidottomuudesta myöskään mitään haittaa miullekkaan ole, joten innolla tartuin "haasteeseen".

Maitotuotteet ovat monesti syy vatsavaivoihin niin lapsilla kuin aikuisillakin. Vauvoilla ei yleensä mitään laktoosi-intoleranssia ole, vaan maitoproteiini on vaivojen syy. On myös paljon tutkittu maitotuotteiden vaikutusta erilaisiin ihottumiin ja infektiokierteisiin mahavaivojen ohella. Toisilla vaivoja on enemmän tai vähemmän, toisilla ei maitotuotteet aiheuta yhtään mitään. Miun mielestä onkin tyhmää välttää ainetta, joka ei aiheuta mitään ongelmaa vain siksi että media niin painostaa. 

Selfie erään unettoman yön jälkeen. Ai kamala mikä olo! :(

Ajatus maidottomuudesta lähti siitä, kun meidän yöt muuttuivat entistäkin huonommiksi. Kipuitkut, mahan kurlutukset ja refluksivaivat olivat viimeinen niitti. Asiaa itsekseni pyöriteltyäni ja vyöhyketerapeutin kanssa asiasta juteltuani päätin tarttua härkää sarvista ja kokeilla maidottomuutta. N. kuukausi ihmisen elämästä on lyhyt aika, mutta siinä ajassa jo näkee kannattiko vai ei. 

Muutaman päivän perusteella voisin sanoa, että maidottomuus on varsin helppo juttu. Kyllä, hieman joutuu miettimään kaupassa mitä ostaa ja proteiinin lähteitä miettiä uudelleen. Esim. aamupuuro raejuustolla vaihtui valkuaispuuroon, kahvi menee nyt mustana (kauramaito kahvissa ei ollu miun juttu) ja ruokaa ei enää haeta kotiin ihan tuosta noin vaan vaikka miten väsyttäisi ja kehtuuttaisi. 

Jos kananmuna pitäisi karsia ruokavaliosta pois, sitten meni sormi syvemmälle suuhun. 

Valkuaispuuro mustikoilla, vadelmilla ja mehukeitolla näyttää erehdyttävästi oksennukselta :D

 

Kauraleipää, maidotonta margariiniä, lämminsavulohta ja marjasmoothie. Iso NAM!

Pari päivää maidotonta takana. Käväisin aamulla vaa'alla (aamupalan jälkeen) ja ilahduin positiivisesti! Paino oli humpsahtanut alaspäin ja mahakin näytti omaan silmään littanammalta mitä aikoihin! Liekkö maidottomuuden syytä vai sen, että nukuin viime yönä paremmin ja enemmän kuin kuukausiin! 

Maidottomuus tukee myös sokerittomuutta. Tuleepahan jätettyä erinäiset proteiinipatukat (makeutusaineet!) kauppaan herkkuhimon iskiessä. Myös leivän määrä on vähentynyt ja leipä "puhtaampaa", sillä en jaksa jokaisen leipäpussin tuoteselosteita tihrustaa. Makeanhimoon käy mm. banaani maapähkinävoilla (suolaton, sokeriton). Maustamaton kaurajogurtti hedelmäsoseella (bonne) tai hedelmillä/marjoilla on myös nannaa. :) 

Aika ennen maidottomuutta. Isimies toi flunssaiselle äiti-ihmiselle herkkuja. :)

On taas hieman positiivisempi fiilis. :) Ja mikä parasta, tänään alkaa agilitytreenit n. kuukauden tauon jälkeen! :) Ja huomenna vauvauintiin. :) Ja tänään on perjantai ja viikonloppu alkaa. :) Happy me! :) 

Vuosi jolloin hukkasin itseni...

Vuosi 2016 oli isojen muutosten ja myllerrysten vuosi. Henkisesti ja fyysisesti hyvin hyvin kuormittava. Täynnä onnea ja iloa, mutta myös niitä ikävämpiäkin fiiliksiä. Taitavat kuulua vauvavuoteen, toisilla voimakkaammin ja toisilla sitten vähän lievemmin.

#bestnine2016
Aika vauvavoittoista...

Blogi on elänyt hiljaiseloa jonkun aikaa. Aika on hieman kortilla juu, mutta koen ettei miulla oo oikeen ollu mitään kirjoitettavaa. Vauva-arki ei ole se juttu, mistä haluan postauksesta toiseen kirjoitella. Ja se terveellinen elämä... noh, voisi olla terveellisempi.

Elämäni tärkein otus <3 Ilman koiria ei ois minuakaan <3

Joulun aikaan tajusin, että tämän vuoden aikana ollen onnistunut hukkaamaan itseni. Olen olosuhteiden pakosta joutunut luopumaan isosta osasta asioita, jotka ovat olleet minua ja luoneet elämääni viime vuosina. Yhden monen vuoden haaveen kariutuminen on myös ottanut koville, kovemmin mitä olisinkaan uskonut. Epätoivoisesti yritän perustella itselleni, että niin nyt vaan oli tarkoitus. Siinä samalla herään myös siihen, että tuon unelman kariutuminen tulee vaikuttamaan elämään myös lähivuosina. Ja kyllä kyse on koirista. Hyi itsekäs minä! Mutta kyllä, nuo karvakaverit on miulle niin käsittämättömän tärkeitä, että suren suuresti niihin liittyvien haaveiden kariutumisia ja niiden vanhenemista ja harrastuksista luopumista. Uskoisin, että toiset koiraharrastajat (tai ylipäätään eläinten kanssa harrastavat) ymmärtävät tämän. 

Raskausaika hävitti suuren työn tuloksen, mitä olin kroppani eteen tehnyt. Ja ei, en ole edelleenkään päässyt treeneihin kiinni. Ja selkä reistaa jälleen kerran niin, että kivutonta päivää ei ole. Ja edelleenkään se vaunulenkkeily tai vauvan kanssa kotona jumppaaminen ei saa oikein mitään hyvänolon endorfiineja liikkeelle. Tarvitsen kovempia tehoja ja omaan kuplaan sulkeutumista. Ne saa aikaan hyvänolon ja korvienväli voi hetken aikaa paremmin. Kerran viikossa punttien heiluttelu on vain hetken huumaa. Täytynee neuvotella kotosalla saisinko viikkoon toisenkin tuulettelukäynnin.

Vuosi 2016 on tuonut ison kasan uusia kavereita. Miun päänupin kannalta on viikoittaiset muksutreffit olleet äärimmäisen tärkeitä: hetki että pääsee aikuiseen seuraan vaikka lapset ovatkin menossa mukana. Kiitos siis muksutreffiporukalle! <3
Sitten on myös niitä kavereita, jotka ovat kadonneet jonnekkin. En toki itsekkään ole ollut se aktiivinen yhteydenpitäjä.

Äitiys on vahvistanut entisestään sitä mielipidettä, että toiset on vain luotu äideiksi. He nauttivat kotona olemisesta, lapsen/lasten kanssa olemisesta ja arjen pyörittämisestä. Sitten on äitejä kuten mie, joka rakastaa lastaan yli kaiken, mutta ahdistuu ajoittain (melko usein) arjesta kotona ja siitä että KAIKKI pyörii lapsen ympärillä. En kaipaa mitään "sä oot hyvä äiti"- kommentteja. Mie tiedän olevani paras tuolle omalleni <3 Ja lapsi ei mene "pilalle", jos äiti on tietyissä asioissa hieman itsekäs. 

Mie edelleenkin ärsyynnyn lässyttämisestä (koska usein lässyttäjät lässyttävät myös lapsen vanhemmalle!!!). Vaikka olen pienen vauvan äiti miulle voi puhua normaalisti ja mie olen kykenevä puhumaan muustakin kuin lapsista. Enkä myöskään välitä tiedoista milloin naapurin siskon veljen kummin kaiman lapsi on oppinut kävelemään tai syömään tai vaikka hyppäämään kaivoon. Kysyn, jos haluan tietää. UGH.

Joulun aikaan tajusin olevani myös kovin yksinäinen. Joulun aika oli kolmas kerta, kun ikävöin töihin.  Se vähäinenkin joulufiilis hävisi kävelessä tuolla märässä ja hämärässä metsässä yksin. Tuli kertailtua kulunutta vuotta ja mieli oli niin maassa kuin olla vaan voi.

Onneks kuitenkin joulu on vain kerran vuodessa muutaman päivän ajan. Vuoden vaihde on enemmänkin miun juttu. Ja vanha sanonta, uusi vuosi uudet kujeet olkoot nyt sitten tälläkin kertaa mottona. On aika siis herätellä Project...ME takaisin eloon!  

Vuoden vaihde vietettiin maalla. En nähnyt raketin rakettia, en juhlistanut yhtään millään tavalla vuoden vaihdetta. "Ystäväni" unettomuus on ollut taas riesana, joten valvoin myöhään yöhön kun uni ei vaan tullut. Olipahan taas aikaa märehtiä kulunutta vuotta. 

Uusi vuosi. Uusi alku? Jollain tasolla joo. Lupaan yrittää panostaa enemmän omaan hyvinvointiini. Niin fyysiseen hyvinvointiin kuin tuohon korvienvälinkin terveyteen. Ensimmäisenä konkreettisena tekona Sokeriton Tammikuu. Olisihan se hienoa lupailla vaikka koko vuosi sokeritonta, mutta jospa nyt tuo yksi kuukausi olisi sellainen konkreettinen muutos entiseen. Jostain täytyy aloittaa. Millekkään bikini challenge överikuntotappokitudietille ei oo mahdollisuutta ruveta. :D 

Eli uuteen nousuun ja tekemään vuodesta 2017 parempaa kuin edeltäjänsä oli! 
Siispä toivotan lukijoille onnentoivotusten sijaan:

Parempaa Uutta Vuotta 2017!  Pidetään itsestämme huolta!

Lopeta jossittelu ja sitkuttelu!

Kun olet terve ja kohtalaisen hyvässä kunnossa, ei tule ajateltua tulevaa sen kummemmin oman terveyden kannalta. Saatat miettiä, että pitäisi laihduttaa jokunen kilo, pitäisi liikkua enemmän, pitäisi aloittaa joku uusi harrastus... Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Mutta kaikki jää vain pitäisi asteelle, eikä asiat etene.

Samaan pitäisi-sarjaan menee myös se sitten kun -ajattelu. Sitten kun tää viikko/kuukausi/kesä/syksy/talvi/kevät on ohi, sitten kun alkaa uusi lukukausi, sitten kun tää flunssa/migreeni/selkäkipu/lorvikatarri on ohi, sitten kun ei oo niin kylmä/kuuma/sada/tuule/tuiskua... You name it! Aina on helppo todeta: sitten kun.

Miksi se vaan on toisille ihmisille niin kamalan vaikeaa vain tarttua johonkin ja tehdä muutos asioiden parantamiseksi? Tehdä stoppi kaikelle turhalle selittelylle ja perusteluille? Miksi on niin vaikeaa heittää "kyllä minä tiedän mitä pitäisi tehdä" -asenne ja reippaasti pyytää ammattiapua esim. liikunnan aloitukseen.

Kyllä, itse sorrun näihin aivan liian usein. Ja kyllä, olen myös entistä enemmän tiedostanut asian ja mennyt askeleen epämukavuusalueelle ja tehnyt asioita sen sijaan että jäisin ruikuttamaan "pitäisi" tai "sitten kun". Jos olisin jääny vain arpomaan kotiin, ei me käytäis jumpassa, muksutreffeillä tai vauvauinnissa. Noi kaikki on uusia juttuja ja askel (nimenomaan ensimmäisellä kerralla) epämukavuusalueelle. Ja kaikissa on kivaa, olen saanut uusia kavereita (ja myös lapsi on saanut kavereita) ja ne tekee tämänhetkisestä arjesta huomattavan paljon siedettävämpää ja miellyttävämpää. Vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin, tyytyä lenkkeilemään yksin, ja voida henkisesti ja fyysisesti todella huonosti.
Vaikka nuo uudenlaiset harrastukset eivät saa aikaan samaa nautinnon tunnetta kuin esim. koiraharrastus ja salitreeni on ne tärkeitä tässä nykyisessä arjessa.

Kun keho ei ole kunnossa, olipa se sitten joku ohimenevä vaiva kuten esim. niskajumi tai pidempiaikainen sairaus vaatii itsestä huolehtiminen kunnon niskapersotteen ja toimintaa. Esim. vammasta kuntoutuminen voi olla tylsää, hidasta ja välillä jopa epämiellyttävää puuhaa (tiedän mistä kirjoitan), mutta kun sen vain sitkeästi tekee huomaa itsekkin että kannattipa aloittaa ja panostaa tekemiseen. Mielessä on pidettävä se, että se toiminta on hyväksi ja jossain vaiheessa muuttuu helpommaksi/mukavammaksi.

Mun lähipiiristä löytyy henkilöitä, jotka ovat ottaneet rohkeasti askeleen uuteen ja toimineet oman terveyden ja hyvinvoinnin eteen ja sitten on niitä, jotka vain sitkuttelee ja toteaa kaikkeen "niinhän se pitäisi". Olen ylpeä Ystävästäni, joka tarttui härkää sarvista ja teki elämäntapoihin parannuksen ja itsekkin on todennut että se on omasta itsestä kiinni. Toinen ääripää, tämä jossittelu/sitkuttelu/pitäisittely taas käy ärsyttämään. Tekisi mieli vain ravistella, että haloo! elä valita vaan TEE!

Kannustan siis kaikkia pohtimaan omaa suhtautumista uusien juttujen aloittamiseen, olipa se liikuntaa tai vaikka pitsinnypläystä. Jos se kiinnostaa, aloita äläkä selittele! 

Ihanaa viikonloppua! <3

Tyhjää täynnä

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt aikaa. Viikko sitten kirjottelin postauksen, mutta se otti ja hävisi bittiavaruuteen. Ei turhan paljon ole aikaa istahtaa koneen ääreen tätä nykyä, joten kirjoitustahtikin on naurettavan laiska. Jostain syystä ei tietokoneen ääreen istahtaminen ole ensimmäisenä mielessä kun saa hetkeksi (iki)omaa aikaa.

Isimiehellä oli loma ja hyvään aikaan olikin. Viikko on nyt normaalia arkea takana ja ai että miten kaipaan sitä, että isikin olisi päivällä kotona!! Tytölle tulee ensi viikolla ikää neljä kuukautta ja onkin sen kunniaksi aloittanut nyt yöhulinat. Ja ei, meillä ei ennen hulinoitakaan nukuttu hyvin ja nyt sitten noustaan ½ tunnin - 1,5 tunnin välein. :( Ei varmaan tartte erikseen mainita, että äiti on vähän väsynyt?!

Väsyttää! Molempia!

Olisipa oma kehitys yhtä nopeaa mitä tuolla kasvavalla lapsella. Salilla pääsen käymään maks kerran viikossa, jos sitäkään. Mm. tänään oli valittava otanko (aamu)päiväunet vai lähdenkö tolkuttoman väsyneenä treenaamaan. No, ne unet vei voiton. Liikkuminen onkin lähinnä vaunulenkkeilyä n. 45 min kerrallaan. Sen ajan tyttö nukkuu ja malttaa rattaissa olla. Agilitytreenit vedetään nyt pikakelauksella: yksi suoritus ja sitten kotiin. Treeniaika on tolkuttoman huono, maanantain "yövuoro". Nyt jännitän miten käy treenaamisen kun on nuo hulinat päällä. 

Kerran viikossa käydään äiti-vauva jumpassa, mutta se nyt ei juurikaan kuntoa kohota. Hiki tulee ja on kiva olla poissa kotoa, mutta missään nimessa rankka se treeni ei ole. 

Todistetusti oon ees joskus salilla käyny

Isimiehen loman aikaan käytiin sentään Uun kanssa yhdessä agivalmennuksessa sekä kisoissa juoksemassa pari rataa. Oma kroppa on ihan hukassa, kun pitäisi liikkua vauhdikkaasti ja tehdä vauhdin- sekä rytmin muutoksia. Siinä jää ohjaaminen todella huonoksi kun kaikki kapasiteetti menee tossujen liikuttamiseen. Kroppa palautuu hiljallee, no worries.

Kisoissa juostiin parit nihkeät radat, toiselta radalta kuitenkin hienosti LUVA. Yksi vielä ja päästäis kisaamaan kolmosiin. :) Toivottavasti se viimeinen ei anna odotuttaa itseään reilua vuotta.

Loppusuora ja painavat tossut.

Pää lyö totaalisen tyhjää. Olen jo useaan kertaan tätä kirjoittaessa havahtunut siihen, että tuijotan vain ruutua pään ollessa typötyhjä. Sitä paitsi, oma-aika alkaa olla lopussa, ensimmäinen äänimerkki pikkupomolta saatu.

Energistä alkavaa viikkoa! :)

Oppia taaperolta

Viimeksi lauantaina katselin rakkaan ystäväni taaperon liikkumista. Upeaa katsottavaa, kun toinen niin vaivattomasti menee syvälle kyykkyyn, nousee ylös ja jatkaa kävellen matkaa. Ja toistaa saman kuvion useita kertoja. Kyykkyasento on niin luonnollinen ja helppo. Ja tavaroita ei kumarruta nostamaan vaan mennään kyykyn kautta. Joka ikinen kerta jaksan ihastella sitä liikkumisen vaivattomuutta, kun katselen tuota vuoden ikäistä lasta. <3

Oma tytär ei vielä (onneksi) kyykkää MUTTA on kuitenkin mallia ikiliikkuja. Joka hetki hereillä ollessa joku raaja liikkuu. "Vauva-asennossa" ei viihdytä hetkeäkään vaan pystyyn pitää päästä. Ja omille jaloille seisomaan. Ja ryömimisen alkeet on aloitettu. Ja kummin luona tottakai :D Ja ikää ei oo ihan vielä edes kolmea kuukautta. ;) Tätä menoa meillä kävellään ennen vuoden ikää? Ja pääsen ihastelemaan oman lapsen kyykkäystaitoja.

Taaperon innoittamana innostuin tarkastelemaan omaa kyykkyasentoa. Ennen raskautta en päässyt syväkyykkyyn ilman että kippasin nurin maahan. Kiitos hormonien löysyttämien nivelten pääsen syvään kyykkyasentoon, joskaan se ei täydellinen missään nimessä ole eikä se onnistu tanko selässä. Heräsin miettimään, että josko käyttäisin hyödyksi nämä löysemmät nivelet ja alkaisin hiljalleen hio kyykkyasentoa paremmaksi ja paremmaksi. Tavoitteena mikäpäs muukaan kuin ass to the grass -kyykky tangon kera.

Voi nilkat kun ne pettää!

Tätä odottelin koko raskausajan. Että pääsen mahasta eroon ja hiomaan kyykkyä. Kuten aina, ei alku ole ikinä ruusuinen. Tällä hetkellä alaselkä kiukuttelee, mutta toivon saavani sen nopsaan kuntoon. Kyykyssä tunnen, että keskivartalon tuki on heikko, mutta parempaan päin menossa koko ajan. Mutta miten olen kyykkyä hionut?

     * Syväkyykyssä oleilu, mielellään ilman tukea

     * Maljakyykky

     * Etukyykky

     * Boxkyykky

     * Askelkyykky 

Noita olen harrastanut olemattomilla/minimini painoilla. Hiljalleen kokeillut miten asennot pysyy ja miltä tuntuu keskikropassa. Kyykyt vaatii pienet korokkeet kantapäiden alle, mutta oma tuntuma on se, että asennot on paremmat mitä ennen raskautta.

Raskausaikana tuli etsittyä tietoa kyykkäämisestä ja sen opettelusta. Parhaimmat ohjeet löysin  voimavalmentaja Heikki Marinilta. Tämä blogiteksti avasi silmiäni paljon. Nuo ohjeet valoi uskoa siihen, että kyllä miekin vielä joskus sinne kyykkyyn pääsen! 

Syviä kyykkyjä alkavaan viikkoon! <3