maanantai 27. kesäkuuta 2016

Palautumisesta raskauden ja synnytyksen jälkeen

Tyttö nukkuu (jee!!!) päiväuniaan takapihalla, joten pieni hetki on mutsilla aikaa istahtaa koneen ja blogin ääreen. Nykyäidin pelastus on älypuhelimet, mutta blogin päivittäminen sillä yhdellä kädellä näppäillen on liian vaativa suoritus ainakin meikäläiselle. Nautitaan nyt siis tästä pienoisesta "omasta ajasta". ;)

Raskaudesta ja synnytyksesta palautuminen mietitytti jo raskauden hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Se mietityttä jopa enemmän kuin itse synnytys. Viime postauksessa mainitsinkin, että palautuminen on lähtenyt yllättävän hyvin ja nopeasti käyntiin. 
Rv 40 vs. kaksi viikkoa synnytyksestä. Kiloja -10.
Vaakaa en ole kytännyt mitenkään aktiivisesti. Muutaman kerran olen vaa'alla käynyt ihan uteliaisuuttani ja ilokseni olen huomannut painon tippuneen huimaa vauhtia! Olen jo hyvin lähellä sitä painoa (ellen ole jo) mikä ihan ensimmäisellä neuvolakäynnillä punnittiin ja merkattiin neuvolakorttiin. Tietoisesti en ole laihduttanut, joten saarnoja siitä en tarvitse kiitos, mutta olen onnellinen ja kiitollinen siitä että ne kilot ovat huvenneet itsestään. Tietekään kroppa ei ole siinä kuosissa mitä se oli ennen raskautta, eikä sen pidäkkään olla. Toivo kuitenkin elää siitä, että ihan älytöntä nahkapussia ja pömppömahaa en jää ikuisiksi ajoiksi kantamaan. Niin ja ruokavalio on ollut sellainen, että syö mitä kerkeät ja mieli tekee. Monipuolisesti kyllä, mutta parempia valintoja voisi tehdä ja oikeasti syödä enemmän (kalorit jäävät liian vajaiksi).

Kilojen karisemisen näkökulmasta on palautuminen alkanut siis hienosti. Mutta joitakin mutkia on matkaan tullut. Olenkin surkutellut sitä, että eihän meillä mikään koskaan ikinä voi mennä ilman takapakkeja tai ongelmia. Ongelmat on kuitenkin tehty voitettaviksi, vaikkakin ne kysyy korvien väliltä paljon.
Meidän haasteet alkoi jo sairaalassa: imettäminen ei lähtenytkään käyntiin toivotulla tavalla mikä tietenkin nosti stressitasot tuoreella mutsilla (ja varmasti isimiehelläkin) korkealle, elämä kuitenkin helpottui kun päästiin varhaisessa vaiheessa kotiin. Täysin ongelmatonta tissittely ei vieläkään aina ole, mutta parannut on jättiläismäinen siihen mitä se oli pari viikkoa sitten.
Jos imettäminen aiheutti stressiä niin aiheutti myös ihan tyhjästä ilmestynyt nokkosihottuma. Ai jee sitä kutinaa! Lantio, vatsa, selkä, pakarat kutisivat aivan hullunlailla. Oiva nostaa stressitasoja entisestään puhumattakaan yöunista joiden laatuun kutina vaikutti myös. Onneksi vaivaan löytyi apu ja vajaassa viikossa ihottuma oli muisto vain.
Kaiken tuon stressin kanssa kamppaillessa tuli tutuksi myös ruokahaluttomuus. Kyllä, mie joka syön yleensä kuin hevonen en meinannut saada mitään kiinteää ruokaa kurkusta alas ja olohan oli sen mukainen. Juomisia meni ja menee edelleen runsaasti mikä pitää maidontuotantoa käynnissä. Yhdet hieman paremmat yöunet ja tadaa, ruokahalukin tuli takaisin. En kyllä vieläkään syö riittävästi, mutta ainakin ruokaa menee nyt alas. 

Illat ja yöt ovat olleet miltei kokoajan haastavia. Neidin paras eli pisin unipätkä on ollut n. neljä tuntia, luksusta! Yleensä eka unipätkä on n. kolme tuntia ja sitten loppuyö menee ½-2 tunnin pätkissä. Tosin illalla nukkumaan saaminen on oma shownsa, jonka höysteeksi on nyt tullut myös rintaraivarit. Huh heijakkaa, kun on vanhempien hermot koetuksella. Äiti on ihan romu iltaisin väsymyksestä ja siitä riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteesta. Onneksi lapsella on superisi. <3 Hiljalleen on onnistuttu löytämään ihan kivasti toimiva rutiini ja tyttö saadaan unille yleensä ennen puolta yötä. Parhaimmillaan tyttö valvotti kahteen. 
Kuka sanoikaan, että pienet vauvat vaan syö ja nukkuu? Ei meidän vauva ainakaan. Syö kyllä, mutta tuo nukkuminen... Ja äitihän on tunnetusti parhaimmillaan väsyneena, NOT!

Valvominen, huonosti pääseminen jääkaapin apajille, imetysmaratonit, päiväunilenkit vaunuissa/rintarepussa ovat olleet "pääsyynä" nopeaan painonpudotukseen. Niin ja ne iki-ihanat hormoonit. Kiitos niiden, olen jaksanut kohtalaisen selväpäisenä ainakin toistaiseksi. Tuo lenkkeily on myös se tekijä, joka pitää äidin päätä kasassa. Raitisilma tekee ihmeitä! 



Lääkärin tekemä jälkitarkastus on vasta kuukauden päästä, joten sinne saakka pitäisi malttaa ihan vain lenkkeillä. Voihan olla, että inspiksen iskiessä tulee kehiteltyä jotain vauvajumppaa kotosalla. :) Salille on ikävä ja päivittäin salin ohi kävellessä haaveilen ja kaipaan raudan pariin. Isimies kyllä lupasi, että vielä mutsi sinne pääsee. :) Jos nyt kuitenkin keskitytään kunnolla palautumaan ensin. :) 

Jaahas, pikkupomon päiväunet alkaa olla loppumassa. Siispä sohvannurkka ja maitobaarin avaus kutsuu...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti