Simppeli maanantai

Tänään starttaa Superdieetti Simplen valmistava viikko. Ei siis ohjelmassa tiukkaa ruokien punnitsemista ja dieettimoodia, vaan pehmeä lasku tulevaan. Näin äkkiseltään valmisteleva viikko on oikein mainio juttu. Saat rauhassa tutustua mm. sallittuihin ruoka-aineisiin, tutkia korvaavuuslistoja ja tutustua resepteihin. Tässä vaiheessa voi jo sanoa, että mikään kana-parsakaali -kuuri tämä ei ole! On oikeastaan vain omasta mielikuvituksesta ja luovuudesta kiinni, miten herkullisen dieetin tästä haluaa itselleen tehdä.

Eilen mässättiin vielä. Ihan naurattaa oma päänsisältö, että "mässätään nyt kun vielä voidaan". Oikeastaan aika noloa ja tyhmää. Ihan kuin voisi mielitekoja "tankata". Dieettaaminen on vapaaehtoista ja ennen kaikkea terveyden (niin fyysisen- kuin mielenterveydenkin) kannalta toteutettavaa. 

Mut hei! Mie aion onnistua! Aion näyttää itselleni, että selkäranka on olemassa ja kuria löytyy. Siinä kaupanpäälle kiristämättömämmät ja paremmin istuvat vaatteet. :) Ja mikä parasta, vertaistuki on olemassa ja lähellä! <3 Ja asiasta edes ennakkoon keskustelematta ollaan mie sekä rakas K päätetty juurikin tänä päivänä startata dieetti. <3 Mahtavuutta!

Viime viikonloppu meni varsin koiramaisissa meiningeissä. Kahtena peräkkäisenä päivänä agilitya. Superia! Varsinkin lauantain valmennus sai motivaation taas kerran nousemaan muutaman pykälän korkeammalle. Ja mikä parasta, viimeinkin miun kroppa alkaa olla siinä jamassa mitä se oli ennen raskautta! Juoksuvoimaa alkaa löytyä ja kropan hallinta toimii. Kiloja on enemmän, mutta nehän lähtee nyt tippumaan. ;) Tätä fiilistä oon odottanut PITKÄÄN! Voin alkaa sanoa, että raskaudesta ja synnytyksestä on palauduttu. 11 kuukautta siihen meni.

Nyt huoltamaan agilityeläintä. <3 Tää viikko palautellaan ja huolletaan, lauantaina kisataan ja sunnuntaina pyörähdetään näyttelykehässä yli vuoden tauon jälkeen. :)

Project mutsi kuntoon

Katselin ristiäiskuvia ja iski aikamoinen kroppa-ahdistus. Muistan tämän samanlaisen tunteen, kun muutama vuosi sitten korjailin elämäntapoja ja aloitin uudelleen muokkaamaan kroppaa. Eipä tee mieli omia kuvia katsella ei...

 

Se pahanmielen aiheuttaja

Valokuvat ovat raadollisia. Vaikka se on vain pieni hetki ja epäsopiva kuvakulma, saa se mielen ahdistumaan. Itse kun ottaa selfieitä voi vääntää ja kääntää asennot suotuisimmiksi omien makkaroiden kannalta. Yllätyskuvat ja -kuvakulmat eivät kaunistele, päinvastoin.

Tämänhetkinen "kunto". 11 viikkoa synnytyksestä.

 Synnytyksestä on nyt 11 viikkoa aikaa. Missään vaiheessa en ajatellut, että tsädääm, muutama viikko ja kroppa on entisellään. Paino lähtikin putoamaan kivasti, pääsin jo hyvin lähelle raskautta edeltäneeseen painoon, kehonkoostumuksen ollessa toki täysin eri. Lopetin (lue: unohdin) vaa'alla käynnin ja viime viikolla astahdin vaa'alle, kun olin tosiaan mieleni pahoittanut niistä ristiäiskuvista. Ja se pirun paino oli lähtenyt kipuamaan ylöspäin! 

Pysähdyin miettimään tämänhetkisiä elintapoja. Unta on aivan liian vähän ja se on katkonaista (+ nukahtamisongelmat ovat täällä taas), liikuntaa liian vähän ja ruokailut liian vähäenergistä ja hiilaripainotteista. Onni olisi omistaa kroppa, joka kutistuu kun kalorimäärä on matala. Olen siis siinä samassa ongelmatilassa, mikä oli ennen raskautta ja raskauden aikana. Aineenvaihdunta on jumissa ja siksi ne makkarat on ja pysyy tiukasti.

 Jossittelu ei auta, eikä myöskään itku markkinoilla. Jotain on tehtävä ja se olen vain ja ainoastaan MINÄ joka asiaan pystyy vaikuttamaan. Aiempaan painonpudotukseen verrattuna on tällä kertaa huomioitava yksi asia: imettäminen. Eli miinuskalorit on nou nou, hiilarittomuus on nou nou. Varsinainen laihduttaminen on ehdottomasti nou nou! 

Kävin lauantaina istuskelemassa salilla ;) Hiki tuli ;)

Yes yes on siis aineenvaihdunnan kuntoon laittaminen. Unen määrään on huono tällä hetkellä vaikuttaa ja niiden kuuluisien päiväunienkin ottaminen on usein mahdoton tehtävä. Magnesiumia käytän jo säännöllisesti. Toivoa vain sopii, että tyttö rupeis nukkumaan vähän pidempiä unipätkiä öisin tämänhetkisten 1,5-2 tunnin pätkien sijaan. Ja meidän yöt on jo nyt PALJON parempia mitä vielä pari viikkoa sitten! En siis valita.

Ruokailut on sitten se suurin kompastuskivi. Miten saada riittävästi kaloreita ja proteiineja helposti ja sellaisista lähteistä, että ne ei käy tytön mahaa kipristämään? Ja eväät ei sais vaatia kummoista laittoa, sillä tyttö sylissä kokkaaminen on aikasta vaikeeta. Täytyy suunnitella ja pohtia. :) Ja vinkkejä otetaan edelleen vastaan. :)

Univaje ja aineenvaihdunnan jumahtaminen ovat pienoinen haaste liikuntapuolta ajatellessa. Pitkäkestoista aerobista ei suositella, tosin ei me siihen olla kovinkaan kykeneviä (tyttö ei viihty vaunuissa), mutta mutsin ja aksakoiran kuntoa pitäisi saada kohotettua, että päästään kisaamaan. Kerta viikossa agilitytreenit ei kuntoa nosta mihinkään. Voimaharjoittelukaan ei ihan vielä ole täysin mutkatonta, sillä keskivartaloa vaatii vielä vahvistamista raskauden ja synnytyksen jäljiltä. Ja salikertoja en saa viikkoon kovinkaan montaa, ainakaan säännöllisesti. Ehkäpä kahvakuulan heiluttelu kotona voisi olla ratkaisu? Jos vaan saan tytön viihtymään treenin ajan. Ja ollaanhan me menossa äiti-vauva jumppaan! :) Jos vaan riittävästi äiti-ihmisiä ilmoittautuu. 

Mainontaa!!! Tulkaa nyt äiti-ihmiset jumppaamaan! :)

On taas Satu kaikkimullehetiNYT vauhdissa. :D Pohdinnasta on siirryttävä tekoihin, joten suunnitteluhommiin siis!
Nyt onkin aikaa hieman surffailla internetin ihmeellisessä maailmassa, kun tyttö harvinaislaatuisesti nukkuu päiväunia omassa sängyssään. :)

Treenilupa

Treenilupa tuli tänään. Tosin "hieman" kyseenalaistan tuota luvan antajaa ihan rehellisesti sanottuna. Tänään siis oli jälkitarkastus. Odotukset eivät olleet mitenkään korkealla, sillä olin ko. lääkärin tavannut pari kertaa jo raskausaikana ja en ollut kovinkaan vakuuttunut hänen ammattitaidostaan. Kaikki on kunnossa ja synnytyksestä palautuminen hienosti käynnissä. Lähtöä tehdessä se lupa sitten tuli: saat treenata vatsalihaksia jos haluat. 

Ai että haluanko?! Todellakin! Asiassa on nyt vaan pieni mutta. Lääkärihan ei hipaissutkaan mun mahaa selvittääkseen miten vatsalihakset ovat palautuneet. Eli millainen erkauma vatsalihaksissa on. Olisi suorastaan typeryyttä alkaa hänen luvallaan treenaamaan vatsalihaksia ja salilla kyykkyjä ja vetoja ihan niinkuin ennenkin. Saisin vain lisää ongelmia ja ikuisesti pullottavan pömppövatsan. 

Kotosalla on helppo tsekata erkauman tilanne ihan itse. 

1. Käy selinmakuulle jalat koukussa
2. Laita toisen käden etu- ja keskisormet rinnakkain navan yläpuolelle keskelle vatsaa suoran vatsalihaksen väliseen rakoon (linea alba)
3. Nosta leuka kiinni rintaan, niin että lapaluut eivät irtoa lattiasta. Pyri siis aktivoimaan vain uloimmat vatsalihakset. 
4. Tunnustele vatsalihasten välissä olevan raon leveyttä navan ylä- ja alapuolelta
5. Mikäli rako on suurempi kuin yksi-kaksi sormen leveyttä, vatsalihakset eivät ole vielä palautuneet synnytyksestä. Tällöin on syytä jatkaa syvien lihasten harjoituksilla. Vatsarutistuksilla tms. pinnallisten lihasten treenillä vain pahentaa tilannetta. Jos rako on maksimissaan kahden sormen levyinen, voi aloittaa hiljalleen myös pinnallisia lihaksia kuormittavat tai venyttävät harjoitukset. 

Mun oma näkymys omien vatsalihasten erkaumasta on se, että erkaumaa on jäljellä vielä sen verran, että "normaaliin" vatsalihastreeniin ei oo viel aihetta. Syvien lihasten aktivoinnin aloitin jo sairaalassa ja päivittäin olen niitä tehnyt kotona. Jos on ollut aikaa (ts. tyttö nukkuu eikä ole kodinhoidollisia hommia) olen tehnyt vähän aktiivisemmin lantionpohjan lihasten ja syvien vatsojen treeniä.
Esim. täältä löytyy oikein hyvät liikkeet mikäli haluaa erkaantumasta päästä hillitysti ja hallitusti eroon. :)

Jos erkauma on kovinkin iso tai olet itse epävarma kannattaa hakeutua osaavan fysioterapeutin juttusille.

Tämän viikon maanantaina pääsin agilitytreeneihin Uljaksen kanssa lähes kahden kuukauden tauon jälkeen. Ai jee miten hyvältä tuntui ottaa juoksuaskelia, hengästyä ja hikoilla liikunnasta johtuen! <3 Huomasi juostessa, miten keskivartalon tuki oli hieman hukassa. Ei askellus tuntunut "normaalilta", mutta ihan kivasti nuo tossut toisensa eteen kulki. :) Raskausaikana jäi talkoopisteet hankkimatta, joten vapaavuoroille ei ole asiaa treenaamaan. :( Kyllä ärsyttää ja suututtaa. Meidän ois kuitenkin tarkoitus vielä tän vuoden puolella kisata. Kunnon kohotusta tarttee kartturi sekä koira. Ja koiran vireen kanssa saa taas tehdä töitä, että saa vauhdin kohdalleen. Työnsarkaa siis on.

Kunhan viikonloppukiireet (mummolareissu sekä ristiäiset) helpottaa, voisi kokeilla salilla käyntiä tytön jäädessä isimiehen hoitoon. Mun selkä, lähinnä lapojen väli ja alaosa, on niin tukossa loppuraskaudesta, synnytyksestä sekä tytön kantamisesta sylissä että jotain pitäis päästä tekemään. Ja viimeistään isimiehen lomalla täytyy päästä käymään hierojalla. On muuten aika häijy tunne, kun keskellä yötä yrität nukuttaa tyttöä kun tuntuu että selkä katkeaa, kädet puutuu ja parhaimmillaan vielä huimaakin ihan vaan jumeista johtuen. =/ 
Tavoitteena siellä keskivartalon tuen vahvistaminen ja hiljalleen sitten kyykkyjen ja maastavetojen aloittaminen. Can´t wait!

Palautumisesta raskauden ja synnytyksen jälkeen

Tyttö nukkuu (jee!!!) päiväuniaan takapihalla, joten pieni hetki on mutsilla aikaa istahtaa koneen ja blogin ääreen. Nykyäidin pelastus on älypuhelimet, mutta blogin päivittäminen sillä yhdellä kädellä näppäillen on liian vaativa suoritus ainakin meikäläiselle. Nautitaan nyt siis tästä pienoisesta "omasta ajasta". ;)

Raskaudesta ja synnytyksesta palautuminen mietitytti jo raskauden hyvinkin varhaisessa vaiheessa. Se mietityttä jopa enemmän kuin itse synnytys. Viime postauksessa mainitsinkin, että palautuminen on lähtenyt yllättävän hyvin ja nopeasti käyntiin. 

Rv 40 vs. kaksi viikkoa synnytyksestä. Kiloja -10.

Vaakaa en ole kytännyt mitenkään aktiivisesti. Muutaman kerran olen vaa'alla käynyt ihan uteliaisuuttani ja ilokseni olen huomannut painon tippuneen huimaa vauhtia! Olen jo hyvin lähellä sitä painoa (ellen ole jo) mikä ihan ensimmäisellä neuvolakäynnillä punnittiin ja merkattiin neuvolakorttiin. Tietoisesti en ole laihduttanut, joten saarnoja siitä en tarvitse kiitos, mutta olen onnellinen ja kiitollinen siitä että ne kilot ovat huvenneet itsestään. Tietekään kroppa ei ole siinä kuosissa mitä se oli ennen raskautta, eikä sen pidäkkään olla. Toivo kuitenkin elää siitä, että ihan älytöntä nahkapussia ja pömppömahaa en jää ikuisiksi ajoiksi kantamaan. Niin ja ruokavalio on ollut sellainen, että syö mitä kerkeät ja mieli tekee. Monipuolisesti kyllä, mutta parempia valintoja voisi tehdä ja oikeasti syödä enemmän (kalorit jäävät liian vajaiksi).

Kilojen karisemisen näkökulmasta on palautuminen alkanut siis hienosti. Mutta joitakin mutkia on matkaan tullut. Olenkin surkutellut sitä, että eihän meillä mikään koskaan ikinä voi mennä ilman takapakkeja tai ongelmia. Ongelmat on kuitenkin tehty voitettaviksi, vaikkakin ne kysyy korvien väliltä paljon.

Meidän haasteet alkoi jo sairaalassa: imettäminen ei lähtenytkään käyntiin toivotulla tavalla mikä tietenkin nosti stressitasot tuoreella mutsilla (ja varmasti isimiehelläkin) korkealle, elämä kuitenkin helpottui kun päästiin varhaisessa vaiheessa kotiin. Täysin ongelmatonta tissittely ei vieläkään aina ole, mutta parannut on jättiläismäinen siihen mitä se oli pari viikkoa sitten.

Jos imettäminen aiheutti stressiä niin aiheutti myös ihan tyhjästä ilmestynyt nokkosihottuma. Ai jee sitä kutinaa! Lantio, vatsa, selkä, pakarat kutisivat aivan hullunlailla. Oiva nostaa stressitasoja entisestään puhumattakaan yöunista joiden laatuun kutina vaikutti myös. Onneksi vaivaan löytyi apu ja vajaassa viikossa ihottuma oli muisto vain.
Kaiken tuon stressin kanssa kamppaillessa tuli tutuksi myös ruokahaluttomuus. Kyllä, mie joka syön yleensä kuin hevonen en meinannut saada mitään kiinteää ruokaa kurkusta alas ja olohan oli sen mukainen. Juomisia meni ja menee edelleen runsaasti mikä pitää maidontuotantoa käynnissä. Yhdet hieman paremmat yöunet ja tadaa, ruokahalukin tuli takaisin. En kyllä vieläkään syö riittävästi, mutta ainakin ruokaa menee nyt alas. 

Illat ja yöt ovat olleet miltei kokoajan haastavia. Neidin paras eli pisin unipätkä on ollut n. neljä tuntia, luksusta! Yleensä eka unipätkä on n. kolme tuntia ja sitten loppuyö menee ½-2 tunnin pätkissä. Tosin illalla nukkumaan saaminen on oma shownsa, jonka höysteeksi on nyt tullut myös rintaraivarit. Huh heijakkaa, kun on vanhempien hermot koetuksella. Äiti on ihan romu iltaisin väsymyksestä ja siitä riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteesta. Onneksi lapsella on superisi. <3 Hiljalleen on onnistuttu löytämään ihan kivasti toimiva rutiini ja tyttö saadaan unille yleensä ennen puolta yötä. Parhaimmillaan tyttö valvotti kahteen. 

Kuka sanoikaan, että pienet vauvat vaan syö ja nukkuu? Ei meidän vauva ainakaan. Syö kyllä, mutta tuo nukkuminen... Ja äitihän on tunnetusti parhaimmillaan väsyneena, NOT!

Valvominen, huonosti pääseminen jääkaapin apajille, imetysmaratonit, päiväunilenkit vaunuissa/rintarepussa ovat olleet "pääsyynä" nopeaan painonpudotukseen. Niin ja ne iki-ihanat hormoonit. Kiitos niiden, olen jaksanut kohtalaisen selväpäisenä ainakin toistaiseksi. Tuo lenkkeily on myös se tekijä, joka pitää äidin päätä kasassa. Raitisilma tekee ihmeitä! 

Lääkärin tekemä jälkitarkastus on vasta kuukauden päästä, joten sinne saakka pitäisi malttaa ihan vain lenkkeillä. Voihan olla, että inspiksen iskiessä tulee kehiteltyä jotain vauvajumppaa kotosalla. :) Salille on ikävä ja päivittäin salin ohi kävellessä haaveilen ja kaipaan raudan pariin. Isimies kyllä lupasi, että vielä mutsi sinne pääsee. :) Jos nyt kuitenkin keskitytään kunnolla palautumaan ensin. :) 

Jaahas, pikkupomon päiväunet alkaa olla loppumassa. Siispä sohvannurkka ja maitobaarin avaus kutsuu...

Ei ole kooltansa suuri tuo pikkuinen, mut aikaan sai melkoisen muutoksen. Toi elämään mukanaan valoisan lisän, teki toisesta äidin, toisesta isän.

"Yksi pieni elämä, suuri valo sisällä. 

Katson hiljaa nukkuvaa, katson lohdun kantajaa. 

Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä, sillä saattajani on vastasyntynyt."

Keskiviikkona 8. kesäkuuta meidän lauma sai uuden jäsenen, uuden johtajan. Pieni tyttäremme siis syntyi ja mullisti meidän maailman täysin. <3 

Synnytys oli pitkä ja rankka. Mitään sen tarkempaa kertomusta en aio tänne kirjoitella. Enkä edes halua puhua siitä kaikkien kanssa sen tarkemmin. Sen verran mainittakoon, että se oli yksi elämäni rankimpia "suorituksia" niin fyysisesti kuin henkisesti. Lopputulos oli kuitenkin täydellinen. <3

Ikää yksi päivä <3

Tytyllä on ikää nyt kaksi viikkoa ja yksi päivä. Arki on uuden opettelua ja alkaa pikku hiljaa sujumaan. Oma palautuminen on ollut käsittämättömän nopeaa. Kuten aina, haasteita on ollut mm. kivut, nokkosihottuma ja ruokahaluttomuus, mutta ne kaikki alkaa olla voitettu. Vaunulenkeille on jo päästy ja raitis ilma ja kevyt hengästyminen ja hikoilu tekee ihmeitä tuoreen mutsin korvien välille. Kunnolliseen treenaamiseen menee vielä aikaa, mutta toistaiseksi nuo ennen niin tylsältä tuntuneet kävelylenkit ovat nyt todella mieluisia. Ollaan opeteltu myös katorepun käyttöä, joten sekin mahdollistaa uusia tapoja liikkua. :)

Neiti hymytyttö <3

Fyysinen palautuminen on siis ollut nopeaa, mutta tuo henkinen puoli on vastaavasti vaatinut enemmän työstöä. Hormoonit ja väsymys saavat aikaan itkuja ja tunteiden vaihtelua laidasta laitaan. Pienen ajan sisällä tunteet vaihtelee pakahduttavasta onnen ja rakkauden tunteesta riittämättömyyteen ja epätoivoon. Onneksi tämä vanhemmuus on tiimityötä ja Tytyllä on oikea Superisi. <3 

Voisi sanoa, että Project...Me on ottanut nyt uuden suunnan: uusi arki uusine juttuineen ja mutsi kuntoon 9 kuukauden muutostyön jälkeen. :)