Lopeta jossittelu ja sitkuttelu!

Kun olet terve ja kohtalaisen hyvässä kunnossa, ei tule ajateltua tulevaa sen kummemmin oman terveyden kannalta. Saatat miettiä, että pitäisi laihduttaa jokunen kilo, pitäisi liikkua enemmän, pitäisi aloittaa joku uusi harrastus... Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Mutta kaikki jää vain pitäisi asteelle, eikä asiat etene.

Samaan pitäisi-sarjaan menee myös se sitten kun -ajattelu. Sitten kun tää viikko/kuukausi/kesä/syksy/talvi/kevät on ohi, sitten kun alkaa uusi lukukausi, sitten kun tää flunssa/migreeni/selkäkipu/lorvikatarri on ohi, sitten kun ei oo niin kylmä/kuuma/sada/tuule/tuiskua... You name it! Aina on helppo todeta: sitten kun.

Miksi se vaan on toisille ihmisille niin kamalan vaikeaa vain tarttua johonkin ja tehdä muutos asioiden parantamiseksi? Tehdä stoppi kaikelle turhalle selittelylle ja perusteluille? Miksi on niin vaikeaa heittää "kyllä minä tiedän mitä pitäisi tehdä" -asenne ja reippaasti pyytää ammattiapua esim. liikunnan aloitukseen.

Kyllä, itse sorrun näihin aivan liian usein. Ja kyllä, olen myös entistä enemmän tiedostanut asian ja mennyt askeleen epämukavuusalueelle ja tehnyt asioita sen sijaan että jäisin ruikuttamaan "pitäisi" tai "sitten kun". Jos olisin jääny vain arpomaan kotiin, ei me käytäis jumpassa, muksutreffeillä tai vauvauinnissa. Noi kaikki on uusia juttuja ja askel (nimenomaan ensimmäisellä kerralla) epämukavuusalueelle. Ja kaikissa on kivaa, olen saanut uusia kavereita (ja myös lapsi on saanut kavereita) ja ne tekee tämänhetkisestä arjesta huomattavan paljon siedettävämpää ja miellyttävämpää. Vaihtoehto olisi ollut jäädä kotiin, tyytyä lenkkeilemään yksin, ja voida henkisesti ja fyysisesti todella huonosti.
Vaikka nuo uudenlaiset harrastukset eivät saa aikaan samaa nautinnon tunnetta kuin esim. koiraharrastus ja salitreeni on ne tärkeitä tässä nykyisessä arjessa.

Kun keho ei ole kunnossa, olipa se sitten joku ohimenevä vaiva kuten esim. niskajumi tai pidempiaikainen sairaus vaatii itsestä huolehtiminen kunnon niskapersotteen ja toimintaa. Esim. vammasta kuntoutuminen voi olla tylsää, hidasta ja välillä jopa epämiellyttävää puuhaa (tiedän mistä kirjoitan), mutta kun sen vain sitkeästi tekee huomaa itsekkin että kannattipa aloittaa ja panostaa tekemiseen. Mielessä on pidettävä se, että se toiminta on hyväksi ja jossain vaiheessa muuttuu helpommaksi/mukavammaksi.

Mun lähipiiristä löytyy henkilöitä, jotka ovat ottaneet rohkeasti askeleen uuteen ja toimineet oman terveyden ja hyvinvoinnin eteen ja sitten on niitä, jotka vain sitkuttelee ja toteaa kaikkeen "niinhän se pitäisi". Olen ylpeä Ystävästäni, joka tarttui härkää sarvista ja teki elämäntapoihin parannuksen ja itsekkin on todennut että se on omasta itsestä kiinni. Toinen ääripää, tämä jossittelu/sitkuttelu/pitäisittely taas käy ärsyttämään. Tekisi mieli vain ravistella, että haloo! elä valita vaan TEE!

Kannustan siis kaikkia pohtimaan omaa suhtautumista uusien juttujen aloittamiseen, olipa se liikuntaa tai vaikka pitsinnypläystä. Jos se kiinnostaa, aloita äläkä selittele! 

Ihanaa viikonloppua! <3

Tyhjää täynnä

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt aikaa. Viikko sitten kirjottelin postauksen, mutta se otti ja hävisi bittiavaruuteen. Ei turhan paljon ole aikaa istahtaa koneen ääreen tätä nykyä, joten kirjoitustahtikin on naurettavan laiska. Jostain syystä ei tietokoneen ääreen istahtaminen ole ensimmäisenä mielessä kun saa hetkeksi (iki)omaa aikaa.

Isimiehellä oli loma ja hyvään aikaan olikin. Viikko on nyt normaalia arkea takana ja ai että miten kaipaan sitä, että isikin olisi päivällä kotona!! Tytölle tulee ensi viikolla ikää neljä kuukautta ja onkin sen kunniaksi aloittanut nyt yöhulinat. Ja ei, meillä ei ennen hulinoitakaan nukuttu hyvin ja nyt sitten noustaan ½ tunnin - 1,5 tunnin välein. :( Ei varmaan tartte erikseen mainita, että äiti on vähän väsynyt?!

Väsyttää! Molempia!

Olisipa oma kehitys yhtä nopeaa mitä tuolla kasvavalla lapsella. Salilla pääsen käymään maks kerran viikossa, jos sitäkään. Mm. tänään oli valittava otanko (aamu)päiväunet vai lähdenkö tolkuttoman väsyneenä treenaamaan. No, ne unet vei voiton. Liikkuminen onkin lähinnä vaunulenkkeilyä n. 45 min kerrallaan. Sen ajan tyttö nukkuu ja malttaa rattaissa olla. Agilitytreenit vedetään nyt pikakelauksella: yksi suoritus ja sitten kotiin. Treeniaika on tolkuttoman huono, maanantain "yövuoro". Nyt jännitän miten käy treenaamisen kun on nuo hulinat päällä. 

Kerran viikossa käydään äiti-vauva jumpassa, mutta se nyt ei juurikaan kuntoa kohota. Hiki tulee ja on kiva olla poissa kotoa, mutta missään nimessa rankka se treeni ei ole. 

Todistetusti oon ees joskus salilla käyny

Isimiehen loman aikaan käytiin sentään Uun kanssa yhdessä agivalmennuksessa sekä kisoissa juoksemassa pari rataa. Oma kroppa on ihan hukassa, kun pitäisi liikkua vauhdikkaasti ja tehdä vauhdin- sekä rytmin muutoksia. Siinä jää ohjaaminen todella huonoksi kun kaikki kapasiteetti menee tossujen liikuttamiseen. Kroppa palautuu hiljallee, no worries.

Kisoissa juostiin parit nihkeät radat, toiselta radalta kuitenkin hienosti LUVA. Yksi vielä ja päästäis kisaamaan kolmosiin. :) Toivottavasti se viimeinen ei anna odotuttaa itseään reilua vuotta.

Loppusuora ja painavat tossut.

Pää lyö totaalisen tyhjää. Olen jo useaan kertaan tätä kirjoittaessa havahtunut siihen, että tuijotan vain ruutua pään ollessa typötyhjä. Sitä paitsi, oma-aika alkaa olla lopussa, ensimmäinen äänimerkki pikkupomolta saatu.

Energistä alkavaa viikkoa! :)